Kun katsomme maisemaa, katsomme kokonaisuutta.
Miksi vaikka kameralla on niin vaikea vangita maisema? On kyse tunnelmasta, joka ympäröi, joka läpäisee. Se mitä näemme silmiemme edessä, ei ole kaikki, vaan on kaikkialla. Maalaukseen kenties, voisi saada vangittua jotain myös tunnelmasta, jotain enemmän, kuin välittömästi näkee. Se on ehkä sanoin kuvaamatonta, ei miksikään muodoksi iskostuvaa, vaan muuttuvaa. Ja kuitenkin tuo sana Teoria, kreikasta tullen jakaantuu tarkoittamaan maisemaa tai näköalaa "thea" + "horan" nähdä, tai katsella esitystä. Rinnalla on myös toinen juuri, "theion", tarkoittaen jumalallisia asioita. Nähdä maisema, jumalalliset jutut, tavoittaa muuttumaton jatkuvasti liikehtivässä.

Aamulla kaiken yllä viipyy sininen pimeä.
Sananjalat kannattelevat vaimeaa siennaa, kuparia. Kultainen raaste hajoaa koivuista. Nokkonen tummuu rautaisaksi, pronssinvihreä menneillä, hillityillä, vaaleilla norkoillaan. Syksy metallisoi maailmaa. Yön läpi on satanut vettä. Koivunlehdet hauraita ja liotettuja. Pihlajan polttava loiste, marjojen täyteys on sekin sateessa vettynyt. Pihan puu päästää tuulen heijaamaan oksiaan, kun taivas, illanhimmeä, vaaleilla peitoilla piilottaa tähdet. Yön myötä pilvien lakana hajoaa villaviksi suikaleiksi. Tummalla tuntemattomalla puhkeavat kaukaiset auringot, kirkassilmäiset tiu'ut.